Vaikea alainen – johtajan haaste

Miten tulla toimeen hankalien alaisten kanssa? Esimiehen vaikeina pitämät alaiset voivat lopulta opettaa jotain pomosta itsestään.

Turhautunut nainen puristaa päätänsä silmät kiinni, kärsivä ilme kasvoillaan.

Meillä on kaikilla ollut ”niitä”, vaikeita alaisia. Välttelemme kehityskeskusteluita heidän kanssaan ja jätämme helposti vastaamatta heiltä tulleisiin sähköposteihin. Kierrämme kaukaa lounaspöydän, jossa he istuvat, koska he saattavat olla ärsyttäviä tai mielestämme hankalia, vaativia ja toisinaan myös työyhteisön säännöistä piittaamattomia.

Meistä saattaa tuntua, että tällainen hankala työntekijä vie liikaa aikaamme, energiaa ja intoa itseltä sekä muilta. Niinhän me luulemme. Niin minäkin luulin. Mutta haasteellisenkin alaisen kanssa on elettävä, tahdoimme tai emme.

Muistan ikuisesti sen kerran, kun ärsyynnyin oman, hankalana pitämäni alaiseni kanssa niin, että sanoin pitäväni puuterointitauon ja menin vessaan. Rehellisesti sanottuna minun oli pakko päästä purkamaan ärsyyntymistäni jonnekin, joten menin naistenhuoneeseen pesemään kasvoni jääkylmällä vedellä. Kylläpä sapetti, otti päähän, päästä, ihan joka paikasta. Oli pakko rauhoittua, etten vain olisi ärjäissyt pahasti ja lähettänyt alaistani välittömästi alimpaan…

Hän muistutti pienimmistäkin unohduksista ja epäonnistumisistani ja vähät välitti siitä, loukkasiko hän muita vai ei.

Hänelle myöhästely oli enemmän sääntö kuin poikkeus, koko muu tiimi sai joka kerta odottaa hänen töidensä valmistumista. Hän kehtasi arvostella muita muiden edessä, etenkin minua tiimipalavereissa. Hän muistutti pienimmistäkin unohduksista ja epäonnistumisistani ja vähät välitti siitä, loukkasiko hän muita vai ei. Poikkeuksetta. Mutta hän oli ihailtavan taitava sosiaalisen median asiantuntija.

Turhautunut nainen repii hiuksiaan ja huutaa, silmälasit vinossa naamallaan.

Menin takaisin, saimme keskustelun päätökseen, kirjasimme seuraavat toimenpiteet selkeästi paperille ja sovimme uuden tapaamisajankohdan. Huokaisin mielessäni helpotuksesta – taas yksi kerta takana. Kauhulla odotin jo seuraavaa. Päätin siltä istumalta tehdä välittömästi asialle jotakin. Näin ei pitäisi koskaan käydä, tällaisia ajatuksia ei pitäisi johtajan yläkertaan ilmaantua. Ymmärsin sen kyllä, mutta mitä oli tehtävissä?

Otin samana päivänä yhteyttä kehuttuun johdon valmentajaan, joka oli erikoistunut konfliktitilanteiden käsittelyyn. Tavatessamme paneuduimmekin ensimmäiseksi tarpeisiin; yllättävää kyllä, minun tarpeisiini.

Käsittelimme myös tapaani konfrontoida, kohdata minulle hankalia ihmisiä ja minulle ongelmallisia tilanteita. Olin johtajana ollut mielestäni ymmärtävä ja alaistani kuuleva esimies. Vaan olinko sittenkään, kun kyseessä oli minun näkökulmastani ”hankala” alainen tai ehdotus, joka ei miellyttänyt minua?

Olinko sittenkään ollut johtajana ymmärtävä ja alaistani kuuleva esimies?

Työfilosofiaani on aina kuulunut epämiellyttävien asioiden tekeminen heti ”pois alta”, jotta voisin sitten keskittyä niihin mukaviin ja luovempiin töihin. Huomasin yhtäkkiä, että työpäiväni johtajana muodostuivat vaikeiden alaisten takia pääasiallisesti juuri näistä epämiellyttävistä asioista, ongelmatilanteiden ratkaisuista ja henkilöstöhyvinvointiin puuttumisesta.

Olin vähintään 8 tuntia päivässä tekemisissä erilaisten konfrontointia vaativien tilanteiden kanssa, innostamassa hankalia alaisia ja ratkaisemassa riitoja, ja koin työni epämieluisaksi ja väsyttäväksi. Minun oli siis ehdottomasti opittava konfrontoimaan, löytämään työkaluja ”vaikeiden” alaisten kohtaamiseen, minulle epämieluisten persoonien kanssa työskentelemiseen, omien tunteideni havainnoimiseen. Työkaluja työilon palauttamiseen.

Nainen puhuu painokkaan näköisenä matkapuhelimeen, vapaan käden etusormi nostettuna pystyyn.

Miten se olisi mahdollista? Kiireessä, stressaantuneena, väsyneenä? ”Kohtaamalla itseni ja sen, mitä minä johtajana tarvitsin, ja kuuntelemalla omia tuntemuksiani”, vastasi valmentajani. Siinä vasta olikin epämiellyttävä tehtävä: minä.

Minun piti kohdata itseni ja se, mitä johtajana tarvitsin – kuunnella omia tuntemuksiani.

Identiteettiini tutustumisesta tuli yksi palkitsevimmista tehtävistä, mitä olen ikinä johtajana suorittanut. Aloimme valmentajani kanssa kirjaimellisesti harjoitella tilanteita ja keskusteluja näiden minulle vaikeiden henkilöiden kanssa. Esitin vuoroin heitä ja vuoroin itseäni. Menin syvälle siihen tunnetilaan, jossa uskoin vaativimman alaiseni olevan, ja aloin saada kiinni siitä tunnemaailmasta, jossa uskoin näiden ns. ”vaikeiden” alaisteni elävän.

Aloin ymmärtää hankalimman alaiseni tarpeita, kuulla hänen pelkojaan ja nähdä suojautumismekanismeja. Opin tunnistamaan itsessäni ärsyyntymisen merkit ja analysoimaan niiden taustat; yleensä toisen erilaisuuden sietämättömyys johtuu jostakin itseensä liittyvästä, kuten minulla: olin aina suorittanut ja suoriutunut, mieleeni ei olisi koskaan juolahtanutkaan ajatus kieltäytyä jostakin työtehtävästä tai ilmoittaa esimiehelleni, etten ehdi tai että myöhästyn.

Minun tyydyttämättömistä tarpeistani, muun muassa asettaa rajoja työpäivien pituudelle tai työtehtävien määrälle, kumpusi ärsyyntyminen niitä kohtaan, jotka toivat tarpeensa ja näkemyksensä esille. Koin ärtymystä niitä kohtaan, jotka olivat erilaisia kuin minä ja suhtautuivat työelämään toisella tavalla kuin minä. Jos halusin lopettaa kylmävesihoidot, minun oli muututtava.

Rauhoittunut nainen tuijottaa mietteissään kameran ohi.

Aloin nähdä ja kuulla, en vain alaisiani uudella tavalla, vaan myös itseäni. Tärkeintä oli kuulla, mitä alaiseni todella tarvitsi – pidin niistä tai en, ja pitää oma suuni kiinni. Muistan erään alaiseni toivoneen, että jättäisin hänet rauhaan enkä puuttuisi hänen työaikoihinsa. Päätin toimia, kuten hän oli toivonut. Myöhästymiset vähenivät, eivät loppuneet, mutta ilmoitus myöhästymisestä tiimiläisille oli kuitenkin jo uutta ja helpotti työn suunnittelua tiimeissä.

Huomasin, etten enää tehnytkään töitä vaikeiden alaisten kanssa, epämiellyttävät kohtaamiset vähenivät. Minä en enää ollutkaan työpäivien päättyessä puhki, kasvot karheina kylmästä vedestä, ärsyyntynyt ja kiukkuinen lapsilleni. Jaksoin aiempaa enemmän myös työpäivän jälkeen. Työni alkoi olla taas mielekästä ja innostavaa.

Kohtaan edelleen ”hankalia” tiimiläisiä, ärsyynnyn edelleen, mutta jokin on muuttunut pysyvästi.

Mutta ei tämä näin helposti mennyt: Teen edelleen töitä päivittäin niin itseni kuin asiakkaideni kanssa ns. ”vaikeiden” ihmisten kohtaamiseen liittyvien kysymysten kanssa. Kohtaan edelleen niitä ”hankalia” tiimiläisiä, ärsyynnyn edelleen, mutta jokin on kuitenkin muuttunut pysyvästi.

Nyt tunnistan tilanteet, tiedän, millaisia verbaalisia työkaluja on käytettävissä, keskityn kunkin tarpeeseen, myös omiini, otan askeleen taaksepäin ennen kuin reagoin ja uskon, että tästäkin selvitään. Ei ehkä minun toivomallani tavalla, mutta lopputuloksen kannalta kuitenkin positiivisesti. Enkä enää käytä kylmävesihoitoja – niille ei enää ole tarvetta.

Kirjoittaja on konfliktitilanteiden johtamisesta väitöskirjaa tekevä identiteettiasiantuntija ja johdon valmentaja.

comments powered by Disqus